torstai 22. tammikuuta 2015

Synnytyskertomus

Jos vaikka kertoisin synnytyksestä. Ja tosiaan ellei se kiinnosta, niin kannattaa suosiolla skipata. Pohjustuksena kärsin supistuksista jo ennen raskausviikkoa 20. Kipeitä ne oli pitkään, rv24 taisin jäädä sairaslomalle töistä mokomien supistusten ja selkäkivun takia. Supistusten kivut kovenivat loppua kohden, Kaksi kertaa luulin jo pääseväni synnyttämään ennen sitä oikeaa H-hetkeä. Ensimmäisen kerran rv38+ ja toinen paria päivää ennen laskettua. No höpötihei, mun kroppa vaan päätti valmistautua ja varoitella etukäteen! Olin siis kun kissa pistoksissa, varma että tää on maailman ensimmäinen vatsaan jäävä vauva. Kuvia ei itse synnytyssalista ole. Oli mulla puhelin mukana, mutta siellä se nökötti ikkunalaudalla. Ihastelkaapa siis Eelin ensipäiviä löpinöiden välissä.




Perjantaina 10.10. heräsin kuuden aikaan napakkaan supistukseen. Koitin nukahtaa uudelleen, mutta pian tuli jo seuraava. Mutta koska supistuksia oli tullut jo useamman viikon, en elätellyt pahemmin toiveita. Nousin aikaisin ylös, söin aamupalaa ja aloin katsoa Greyn Anatomiaa. Soitin myös jorvin äitipolille yliaikaiskontrolliin aikaa, sain sen maanantaille 13.10. Aamupäivällä supistuksia tuli edelleen epäsäännölliesti, n. 10-20min välein. Viittasin niille kintaalla, niinhän noita oli tullut jo monta viikkoa. Joten tulkoot vaan lisää. Vaikka eihän ne kivoilta tuntunut, niin kai siihen jotenkin oli jo turtunut.
11 aikoihin laitoin Janille viestiä, että jopa jaksaa supistella, heko heko synnytettäisiinkö tänään. Jani muistikin sitten pistää vähän väliä viestiä, että mikä tilanne, vaikka edelleenkään en uskonut vieläkään tapahtuvan mitään. Taisin hokea sitä samaa; "ei tää synny ikinä!!" Jani ilmoitti näkevänsä koulun jälkeen vielä ystäviään. Ja sehän sopi, nähkööt kun vielä ehtii. Tosin mua epäilytti, kun Janilla oli ääni ihan maassa, että mitä jos se ei ehdikään parantua synnytykseen...



Iltapäivällä supistukset harventuivat entisestään - päätin lähteä hulluille päiville! Mitä mulla olisi hävittävää, hetkeen ei pääsisi mihinkään yksinään sitten vauvan kanssa. Soitin äidilleni ja ehdotin että nähtäisiin Tapiolan Stockmanilla. Pysäkille kävellessä tuli sellanen supistus, että harkitsin jo palaavani kotiin, mutta en kääntynyt. Mähän menisin ostamaan halpoja leffalippuja!
Kaupan hulinassa koitin väistellä käytävien väliin puhisemaan aina supistuksen tullessa. Koitin myös parhaani mukaan peitellä kipeimmät huiput myös äidiltäni, en tohtinut säikäyttää. Enkä luoda mitään odotuksia, että poika olisi pian täällä.
Mentiin vielä kahville äidin kanssa. Kahvilapöydässä tuli taas muutama selvästi napakampi supistus ja kotimatkalla bussissa oli jo tukalaa. Koitin kovin naureskella äidille, että jopas nyt viitsiikin supistaa. Kello oli noin viisi ja supistukset tuli säännöllisesti 7-8min välein.

Kotona huojuin aina supistuksen tullessa ja pistin Janille jatkuvasti viestiä, että tulisi jo. Äiti koitti hoputtaa, että eihän varmasti jäätäisi liian pitkäksi aikaa kotiin. Kun kahdesti oli jo niin hyvä yritys, niin tilanne voisi nopeastikin edetä.
 Seitsemän jälkeen vihdoin Jani tuli ja mä suuntasin panadolin kanssa suihkuun. Siellä sitten vietin pitkän tovin seisten ja välillä jakkaralla istuskellen. Jani tuli pitämään seuraa suihkun lattialle samalla syöden hampurilaista. Naureskeltiin, että on siinäkin tilanne. Kävin koko ajan kipeämmäksi, supistuksia tuli 3-6min välein. En halunnut soittaa jorviin, kun puhuminen supistuksen aikana teki niin kamalan tiukkaa. Niimpä Jani soitti, saatiin heti lupa lähteä näytille. 20.25 Jani soitti taksin ja niin sitä mentiin. Rutistin miehen kättä takapenkillä supistuksen tullessa, hirvein 15min matka jonka tiedän! Ja silti jotenkin se takiskuski ei edes tajunnut, että mikä oli matkan tarkoitus. En ollut tajunnut edes täsmentää, kuvittelin sen pötsin ja mun tuskaisen olon kertovan ja osoitteen "jorviin" riittävän. Jorvin luona takiskuski varmisti, että "päivystykseen siis?" Eikun synnyttämään kiitos.



20.59 kirjauduin jorviin sisälle. Aulassa ei näkynyt ketään ja pääsinkinn nopeasti käyrille käyrälle ja voi jee miten kipeää ne supistukset teki siinä pöydällä maatessa! Ihan hirveetä. Ei ne pystyssä tuntunut ollenkaan niin hirveiltä. Olin 4cm auki. Punnittiin kipulääkkeen ja ammeen välillä, valitsin ammeen koska pelkäsin homman taas tyssäävän. Kätilön mukaan synnytys oli kuitenkin hyvin käynnissä enkä ilman vauvaa enää lähtisi kotiin (vihdoinkin!!). Mentiin olohuoneeseen odottamaan, kun kätilö meni opiskelijan kanssa laskemaan vettä ammeeseen. Olo oli ihan hupsu, istuin punaisella nojatuolilla lämpöpussi alaselällä ja telkkarista tuli joku mies ja alaston ase leffoista. Olohuoneessakaan ei ollut ketään muita meidän lisäksi. Lopulta amme oli täytetty.

Lilluin sitten ammeessa noin 45 minuuttia, vaikkei se kyllä supistuksiin auttanut. Oli vaan kiva supistusten välit olla siellä ja rauhoittua. Tosin en tiedä kuinka paljon sitä rauhoittumiseksi pystyi sanoa, olin jännityksestä ihan sekaisin ja puhuin varmaan tosi levottomia. Lopulta en enää kestänyt supistuksia ja halusin jotain vettä tehokkaampaa. Sairaalakaapu niskaan ja kohti synnytyssalia siis.

Kello oli 23.30 kun pääsin saliin ja ilokaasun pariin. Aluksi sen käyttäminen tuntui hankalalta, mutta nopeasti sitä oppi ja tajusi alkaa hengittelemään riittävän aikaisin. Ja kieltämättä siitä tuli entistäkin höntimpi olo. Annosta yritettiin myös jossakin kohtaa nostaa, mutta aiheutti vain huonovointisuutta, joten mentiin matalammalla annostuksella. Päivä vaihtui ja naureskeltiin, että ei tullut liputuspäivän vauvaa meille.

Halusin saada epiduraalin. Niinpä 1.02 puhkaistiin kalvot ja vauvan sydänääniä seurattiin päästä vatsalla olevien antureiden sijaan. Kaikki hyvin. Olin auki 5cm (vasta!). Jouduttiin odottamaan epiduraalia, sillä anestesialääkäri oli kiinni jonkun muun luona. Vihdoin 1.45 sain epiduraalin, jonka laitto ei ollut yhtään niin inhottavaa kun olin ennalta pelännyt. Samalla laitettiin oksitosiinia tippumaan. Kätilö toivotteli hyviä lepohetkiä ja käski soittamaan kelloa, kun epiduraalin vaikutus alkaa heiketä tai tulee muuta asiaa. Jani koitti torkkua nojatuolissa. Sain itsekin levättyä hetken. Naapurihuoneessa joku huusi.



En tuntenut varsinaisesti supistuksia, mutta olo ei ollut enää yhtä autuaallisen rento. Kello oli 3.50 ja olin auki 7cm. Odoteltiin ja oltiin, juteltiin kätilöopiskelijan kanssa. Jossain vaiheessa sain vielä toisen annoksen epiduraalia. 5.30 olin täysin auki, mutta vauva vielä vähän liian ylhäällä. Pallon päällä pyörittelin ja sain varovasti ponnistella tarpeen tullessa. Lopulta siirryin sängylle puoli-istuvaan asentoon, kun en oikein muutakaan keksinyt kysyttäessä. Sillä hetkellä tuntui, että haluan vaan synnyttämään ja pojan syliin.

Varsinaisesi ponnistusvaihe lasketaan alkaneeksi 6.15 ja samalla niin rauhallisesi ja hyvin sujunut synnytys muuttui pelottavaksi. Ponnistamisen alettua vauvan sydänääniin tuli syviä yli minuutin sydänäänilaskuja, sydänäänten vaihtelu hävisi. Olo oli todella epätietoinen, mua pelotti vauvan puolesta samaan aikaan, kun itse tuntui pökertyvän siitä kivusta. Kutsuttiin lääkäriä & imukuppia ja tehtiin episiotomia. Mun usko alkoi todella loppua, että vauva syntyisi. Ja vaikka syntyisikin, olin varma ettei sillä ole kaikki kunnossa moisen koettelemuksen jälkeen. Huoneeseen lappoi kätilöitä ja lopulta se lääkärikin. Kaikenkaikkiaan tilanne oli mun mielestä todella sekava.
Lääkäri kiskoi imukupilla, kätilö painoi vatsalta. Neljännellä vetokerralla ja supistuksella mulle ilmoitettiin, että tällä supistuksella on synnyttävä, vauvalla niin huono olla ettei voida enää jatkaa. En tiedä millä ihmeen raivolla, mutta 6.43 poika todella syntyi. Avotarjonnassa napanuora kietoutuneena kaulan ja vartalon ympärille. Lastenlääkäri oli jo kutsuttuna, mutta peruttiin kun poika minuutin iässä virkosi. 4040g, 53cm ja pipo 36cm.



Reilun tunnin poika köllötteli rintakehällä, kun kätilö opiskelijan kanssa korjaili vahinkoja. Sen jälkeen vauva nopeasti pestiin, mitattiin ja pääsi Janin paidan alle. Tuli mun vuoro päästä suihkuun, mutta noustessani istumaan sängyn reunalle, alkoi mua huimata ihan kamalasti. Kätilö sitten kielsi suihkun enkä muutenkaan saanut kävellä. Niinpä minä pyörätuolissa istuen, vauva paidan alla päästiin vihdoin perhehuoneeseen.

Eeli osoitti heti alkumetreistä saakka luonnettaan. Kipakka poika. Hetkeäkään Eeli ei suostunut nukkua, tai edes olla omassa sängyssään. Niinpä koko sairaalassa vietetyn ajan Eeli nukkui mun kainalossa. Aamuyöllä jonkun pienen pätkän Janin kanssa, jotta sain vähän nukuttua. En aluksi osannut ollenkaan nukkua vauva kainalossa. En varsinkaan niillä kohtalaisen kapeilla sairaalan sängyillä!

Sekä lauantaina että sunnuntaina kävi läheisiä Eeliä ihmettelemässä ja ihailemassa. Maanantaina koitti lääkärintarkastus. Menin sinne ihan luottavaisin mielin Eelin voinnista. Ja pah. Paino oli laskenut yli 9% (10% on raja) ja vasen lonkka oli aavistuksen löysä, vaikkakin paikoillaan. Saatiin lähete lastenkirurgille parin viikon päähän. Ei saatu odotettua kotiutumislupaa vielä, vaan sitä lykättiin iltaan. Jos Eelin paino jatkaisi laskua, olisi kotiutuminen siirtynyt ainakin päivällä. Niinpä koitin asua Eeli paidan alla ja saada painon nousemaan. Käytössä oli myös lisämaito joka ruokailun jälkeen. Eeli ei ollut ihan samaa mieltä ruokailemisesta, vaan nukkui ja söi laiskasti. Mua itketti, syytän hormoneja, halusin vaan kotiin. Lopulta tuli punnituksen aika, paino oli noussut 20g. Tärkeät 20g, päästiin kotiin kunhan luvattiin keskiviikkona tulla painokontrolliin.



Keskiviikon painokontrollissa kaikki oli loistavasti, paino oli lähtenyt hienoon nousuun. Myös ruokapunnistuksella saatiin hyvä tulos, joten saatiin lupa purkaa lisämaidot. Ja sen jälkeen on pojalle hyvin riittänyt imetys. Ja sitä toivottavasti jatkuu vielä pitkään.

Sellanen. Fiilikset synnytyksestä on edelleen ristiriitaiset. Aluksi kaikki meni niin hyvin, ja lopuksi kuitenkin kehnommin. Saa aika kyllä aika paljon kullata muistoja. Mutta onneksi lopulta kaikki oli hyvin ja tuossa tuo Eeli on, hyvinvoivana. Lonkkakontrolleissa käytiin kahdesti, kunnes saatiin sieltäkin puhtaat paperit eikä jouduttu laittamaan lonkkalastaa.

Ja voi apua Eeli on ollut pieni! Nyt kun katsoin noita kuvia ihan ekoilta päiviltä, tuntuu että mun vauva on jo kauhean iso! Vaikka onhan tuo lopulta vielä ihan pikkuinen. <3

tiistai 20. tammikuuta 2015

Hän on kolmikuinen!

Niin vaan se aika kuluu. Ja mä kuvittelin voivani olla jo kovin ahkera ja ehtiväni blogin ääreen. Olisin mä taas jo ehtinyt, mutta tuntuu että kaikki vaan kasaantuu ja tänne päivitettävää olisi hirveästi.. Sitten iskee saamattomuus ja turhaannus ja lykkään blogin päivittämistä taas hamaan tulevaisuuteen. Mutta josko nyt! Jos kertaan meidän kuulumiset nyt tähän päivään saakka, pääsee sitten aloittamaan puhtaalta pöydältä tuoreiden juttujen päivittämisen. Instagramista näkee isomman kuvapläjäyksen.

JOULUKUU

Joulukuu aloitettiin ikävästi flunssalla. Mistä lie pieni sen flunssan nappasikin. Samana päivänä kun kaksi kuukautta tuli täyteen, tuli käytettyä poikaa myös ensimmäistä kertaa lääkärissä. Toivottavasti sinne ei tarvitse pitkään aikaan mennä uudelleen. Ja sitkeässä se mokoma olikin!

Joulukuun varmasti merkittävin tapahtuma oli, kun meidän oma rakas sai ihan ikioman nimen. Eeli. Koko pojan nimeä en halua blogissa julkaista. Kertokoon joskus sen itse, mikäli niin haluaa.


Itse kastetilaisuus meni hienosti. Juhlat pidettiin meillä kotona, sillä joulun alla ja vieläpä Lucian päivänä kirkon omat tilat olivat varattuina. Pienet, mutta sitäkin mukavemmat juhlat. Eeli availi ääntänsä kasteen alussa, mutta nukahti nopeasti Janin syliin. Eipä herännyt edes itse kasteeseen. Pieni nuhanenä jaksoi kuitenkin myös seurustella, ei sentään ihan nukkumiseen koko juhlat mennyt.

Olihan joulukuussa toki myös joulu. Vietettiin joulua kotona, Janilla oli ruhtinaalliset kaksi lomapäivä aattona ja joulupäivänä. Otettiin rennosti, syötiin herkullista jouluruokaa, availtiin paketteja ja käytiin illalla myös mun tädin luona. Eeli oli joulun lahjakingi, ja taitaa ollakin sitä seuraavat monta vuotta.

TAMMIKUU
Tammikuussa ei ole tapahtunut suuria ja merkittäviä. Ollaan oltu ja möllötelty, Eeli on täyttänyt kolme kuukautta ja yöt on alkanut sujua paremmin. Ollaan nähty muita äitejä ja vauvoja, Eelin kummitätejä, sukulaisia ja vaikka ketä. Mukavat viikot siis.

 Kolmessa kuukaudessa Eeli on myös kasvanut hirveästi! Tuntuu että se aivan pieni vauva on jo kadonnut, vaikka pienihän Eeli on lopulta edelleen. Uudet komeat mitat viime viikolla oli 64cm ja 6780g. Ensimmäisten kuuden viikon hurja pituuskasvu on kääntynyt yhtä jyrkkään laskuun. Miinuskäyrillä menee kuulemma pituusennuste, joten ei ihmekään ettei siellä pilvissä voi pituutta kasvaa. Jos noi vaatteet alkaisi vähitellen kestää vähän pidempään sopivina..

Oon tosi huono kertaamaan kuulumisia! Mutta jospa tässä oli tärkeimmät ja tästä lähtien saisin päiviteltyä blogia ahkerammin. Tiedän sanoneeni niin jo monesti, mutta mutta. Jos vielä yhden kerran yrittäisi potkaista tän käyntiin! Kiinnostaisikohan ketään synnytyskertomus, jos sellaisen tänne laittaisin?

maanantai 10. marraskuuta 2014

Hän on täällä, ja minä myös!

Hei taas. Instagramia seuranneet, ja ehkä vähän kalenteriakin katsoneet osaakin varmasti päätellä, että meidän poika on täällä! Ollut huomenna jo kuukauden verran. 4040g ja 53cm puhdasta rakkautta saapui pusuteltavaksi 11.10.






Siitä saakka olen elänyt pienessä vaaleansinisessä vauvakuplassa. Vaikkei meillä aina helppoa olekaan tämän kuukauden aikana ollut, niin se on varmaa että rakastan tuota pientä ihmistä enemmän kun osasin koskaan villeimmissäkään kuvitelmissani kuvitella.

Mutta sitten päästäänkin blogiasiaan. Monesti viimeisissä postauksissa olen pohtinut blogin tulevaisuutta. Edellisessä kovin vannoin sen jatkuvuutta. Sitten se olo vaan huononi ja blogille ei tullut vaivattua yhtään positiivist ajatusta. Lopulta melkein kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen saapui elämäni muuttanut poika. En ollut enää ollenkaan varma siitä, haluanko jatkaa blogia. Tai julkaista kuvia ja juttuja lapsestani.

Mutta nyt kuukauden jälkeen olen varmempi, kun tiedän oikeasti millaista on elää tuon pienen, vaikkakin jo hurjaa vauhtia kasvaneen kääröni kanssa. Kyllä mä haluan jatkaa bloggaamista. Mutta haluan pitää myös lapsellani tietyn yksityisyyden. Julkaistavissa kuvissa haluan olla tarkka, enkä varmaankaan tule julkaisemaan pojan nimeä blogin puolella. Mutta muuten haluan vielä jatkaa!

Mutta mitä noin muuten meille sitten kuuluu? No hyvää! Joka päivä tuntuu kuuluvan jollain tavalla parempaa. Sitä oppii joka päivä enemmän, on varmempi. Poika on alkanut viimeisen viikon aikana nukkua yölläkin vähnä paremmin alun tunnin tai allekin heräämisvälien jälkeen. Nyt kiskotaan unta aika tarkalleen kolme tuntia, syödään ja käydään takaisin unille. Harvassa on ollut nyt ne alun yöt, kun yöllä oli vielä paras aika valvoa ja seurustella vanhempien kanssa. Kun vanhemmista olisi kiva vähän nukkuakin.
Ja voi mikä hymypoika hän onkaan. Kovin varhain alkoi tulla ne ensimmäiset hymyt, jotka selvästi tarkoituksella hymyillään. Päivän yli kolmiviikkoisena. Mutta niinhän hän vaan kasvoikin pitkään masussa, joten ehkä tosiaan se pitää paikkaansa, että sitten hymy voisi irrota jo varhain.

Tällä viikolla päästään myös muuttamaan takaisin kotiin. Meillä on ollut siis kotona kylppäriremontti, ja ollaan kaksi kuukautta eletty evakossa mun äidin luona. Nyt se on vihdoin valmis ja päästään siirtämään tavaroita kotiin. Että voi ihminen olla siitäkin innoissaan! Jos tää bloggaaminen ja kuvien ottaminenkin helpottuu, kun ei tarvitse ahtaasti toisten nurkissa nyhvätä..

Vieläkö siellä on joku? Mitä teille kuuluu?

sunnuntai 31. elokuuta 2014

last summer

Jotta voin aloittaa kuulumisten kirjoittamisen "puhtaalta pöydältä", ajattelin vielä käydä kesän mittaan instagramiin päätyneitä kuvia läpi. Olen mä näiden lisäksikin räpsinyt, puhelimella lähinnä, mutta en usko että sellanen kuvaoksennus blogiin sopii. Mun puhelin täytyy mahakuvista!


Kesän ehdottomia kohokohtia oli, kun suunnattiin autolla mun äidin kanssa kohti mökkiä. Harmillisen vähän olen viime kesinä ehtinyt aikaa viettää mökillä ja nyt vietetty viikko oli kyllä ihan luksusta. Nautiskeltiin ja otettiin rennosti, ei huolia. Alkukesän kylmyys oli juuri selätetty, meidän mökkiviikko oli kesän eka lämmin viikko. Voiko paremmin siis reissun ajoittaakaan, ei ollut vielä ne tappohelteet!


Vietin paljon mökillä aikaa lepäillen ja uskaltauduin järveen uimaankin pariin otteeseen. Jokseenkin se touhu vaan tuntui mahan kanssa hankalalta kavuta laiturilta järveen. Maltillisesti luin kirjaa laiturilla, mutta kyllä toi pötsi teki siitäkin touhusta epämukavaa pidemmän päälle!
Mökkireissun jälkeen suunnattiin yhdeksi yöksi turkuun hotelliin ja jatkamaan vaan huoletonta nautiskelua. Ja ai että mä rakastuin GreenZ ravintolaan ja salaattiini. Miksei noita ravintoloita ole kuin turussa? Tiedän kyllä, missä napani tästä lähtien täytän ollessani turussa.


Silti suurin osa kesästä meni kotona. Kun ne tappohelteet iski, en vaan jaksanut liikkua tuulettimen alta minnekään ellei ollut aivan pakko. Kaupassa käytiin iltamyöhällä ja happea haukattiin varhain aamulla tai vasta lähes yöllä, ja sillonkin oli musta liian kuuma! Onneksi kotoa löytyy noi kaksi karvakaveria, jotka uskollisesti piti mulle seuraa koko kesän. Erityisesti Luna on liimautunut mun seuraan ja osoittaa kovinkin huomiota masulle. Höntti!


Niin ja se maha. Se on iso! Paljon isompi tosin nyt, mutta kyllä se näissäkin on jo kiitettävä. Vasemmalla otettu kuva oli keskellä kamalia helteitä, kun lähdin ystäviä moikkaamaan ylhästä yksinäisyydestäni. Oikealla oleva kuva hiukan myöhemmin, kun kävin äitini kanssa kiertämässä Tove Janssonin näyttelyn Ateneumissa. Ja oli muuten ihana näyttely, kannattaa vielä käydä! Hetken ehtii, kohtahan se päättyy.


Loppukesästä tartuin myös cdon.com tarjoukseen ja tilasin itselleni frendien kaikki tuotantokaudet ihan pilkkahintaan. Oli siis aika aloittaa frendit maraton! Vielä mulla on puolitoista kautta jäljellä, ihan surettaa jo ennalta, että sitten ne on taas katsottu. Mitähän sarjaa sitä seuraavaksi malttaisi tuijotella?

Instagramissa mua voi tosiaan seurata @nihru

keskiviikko 27. elokuuta 2014

kahden kuukauden jälkeen

Onko tottakaan, että edellisestä kirjoituksesta on jo kaksi kuukautta.. Tosiaan tunnen itseni huonoksi ja laiskaksi bloggaajaksi. Mutta toisaalta ajateltuna, ei mulla ole pahemmin ollut mitään kirjoitettavaakaan. Raskautta en jotenkin liian yksityiskohtaisesti ole halunnut/osannut käsitellä blogissa, joten siitäkään en ole osannut kirjoittaa. Ja tosiaan oon saikkuillut nyt äitiysloman alkuun saakka, joka virallisesti alkoi tänään. Jotenkin hurjaa, sitä on koko ajana ajatellut äitiysloman alkavan, kun pienen saapuminen on aivan lähellä. Ja niinhän se on!
Ja vaikka en ole blogia kirjoittanut, on se ollut mulla ajatuksissa. Ja haluan jakaa viimeiset metrit masun kanssa ja kun vauva-arki alkaa. Valmistautukaa siis näkemään postauksia useammin. Mä harjoittelen taas kameran kiikuttamista mukanani!


Ensimmäisenä haluan päästä kertomaan mulle järjestetyistä ihanista baby showereista! Erika kutsui mun ihania ystäviä viettämään viime sunnuntaina iltapäivää meille. Ikävä syysflunssa vei tyttöjä, mutta onneksi myös moni pääsi paikalle, oli todella ihana nähdä kaikkia!


Tarjoilut oli nyyttäriperiaatteella. Ja voi namskis mitä kaikkea hyvää pöydästä löytyikään. Niin herkullisia, että eihän niistä ehtinyt ja muistanut kuvaakaan ottaa, kun piti hyökätä kimppuun! Erikan leipoma kakku sentään tuli kuvattua ennen kun sekin katosi parempiin suihin. Paljon ei kyllä tarjoiluista jäänyt jäljelle.


Iltapäivä kului kuulumisia vaihdellen ja jutellen. Ja paljon vauvajuttuja! Ystävät kirjoittivat jokainen myös lapulle veikkauksia pojan syntymäpäivästä, syntymäpituudesta sekä painosta. Lisäksi erillisille pikkulapuille jokainen kirjoitti nimiveikkauksia. Niitä on kyllä hauska päästä lukemaan sitten, kun ollaan päätetty pojan nimi varmasti. Meillä on kyllä ihana nimi valmiina, mutta eihän sitä varmaksi tiedä, näyttääkö poika nimeltä ja pitääkö nimeä vielä lähteä ehkä muuttamaan. Voi kun pian pääsisi jo ihastelemaan pientä!


Eikä poika ilman lahjojakaan jäänyt. Ystävät olivat löytäneet mitä ihanempia lahjoja pojalle, ja sain muutaman itsellenikin. Ja sellaisia leluja ja vaatteita, joita olisin hyvin voinut ostaa itsekin meidän pojulle! Kiitokset vielä kaikille muistaneille. <3


Ja nyt vain odotellaan. Lähipäivinä pitäisi pestä vielä viimeiset pikkupyykit ja pedata ehkä jo pieni sänkykin odottamaan käyttäjäänsä. Tosin ei ihan vielä, mutta pian. Mulla on joku pesänrakennusvietti taas päällä, voisin vain järjestellä kotona kaiken valmiiksi. Harmi, että tämä olo vähän rajoittaa ja tarvitsen moneen asiaan muiden apua. Mutta kyllä meillä valmista on, kun poika päättää saapua.

Ihanaa alkavaa syksyä!